Kohti kauneutta kukoistavaa

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen muutamia kuukausia sitten hiljaa itsekseni, kunnes kolmisen viikko sitten päätin vihdoin julkaista blogini. Sen myötä olen saanut suureksi ilokseni huomata, kuinka kiinnostuneita lukijoita on muun muassa tuonne blogilistan puolelle tullut näinkin lyhyessä ajassa hyvinkin monia. Mikä ihaninta, pari ihmistä on vastikään myös kertonut löytäneensä tänne, koska blogia on suositeltu heille. Ilostuttavaa huomata, että paikalle löytää lukijoita, joita blogi kiinnostaa - lämpimästi tervetuloa teille kaikille! ♥

Ja hei, ilostuttavaa on nyt myös se, että kesä tuntuu todella laskeutuneen Suomen kamaralle! Lempeä lämpö on hellinyt halki viikonlopun, kulkiessamme kohti kesän ensimmäistä kuukautta ja tänään se sitten alkoi - kesäkuu. Ihana, aurinkoinen kesäkuu. Luonto on juuri nyt kaunis, niin äärimmäisen kaunis ja kukoistuksensa vain kasvaa!

Viikonloppukin oli melkoisen mukava - suorastaan ihana. Sain muun muassa aikaa itselleni, viettäen kolme tuntia aikaa metsän siimeksessä. Askelsin peurojen aikaansaamoa metsäpolkuja verkkaiseen tahtiin, istuskelin välillä sammalmättäillä tai kivillä, katsellen ja kuunnellen sitä ympärilläni kohoavaa kauneutta.

Metsässä on niin paljon elämää, pienempää ja suurempaa. Erilaiset linnut lauloivat ympärilläni monia suloisia sävelmiään, orava kiipesi vanhan kuusen runkoa kohti korkeuksia. Maan tasalla hyönteiset vilistivät kukin omaan suuntaansa.

Puihin ja pensaisiin punotut seitit heiluivat tuulen kevyessä keinutuksessa, kimmeltäen kauniin timanttisena, auringonsäteiden niihin keskittäessä kirkkauttaan. Ja kuinka suloisia osaavatkaan olla pienoiset saniaisen alut, nuo pienet kippurat

Aurinkoista kesäkuuta kaikille! ♥

Metsä kulkijaansa kannattelee

Metsällä on hyvinvointiini aivan äärettömän suuri merkitys. Silloin kun olo alkaa tuntumaan kuormittuneelta, huomaan metsän vetävän puoleensa, kuin kultaisena kimmeltävä hunaja Puolen hehtaarin metsän nallekarhua. Introverttinä oman ajan merkitys on äärettömän tärkeä - suorastaan elinehto, jota ilman kuihtuu kasaan kuin nurkkaan nyhjöttämään unohdettu kuihtuva kukkanen.

Eilen illalla katselin ulos ikkunasta, josta näkee suoraan tonttiamme ympäröivään vanhaan kuusimetsään. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo astumassa tontiltamme tuon jykevän kuusikon uumeniin ja siellä sitten kulkiessani keskityin kuuntelemaan ja katselemaan kaikkea sitä kauneutta, mitä vain luonto osaa tarjota.

Istahdin pienelle sammalmättäälle, josta käsin katselin puiden lomasta loistavia auringonsäteitä, jotka vielä lempeästi lämmittivät maisemaa, ennen auringonlaskun mukaan matkaamistaan. Kuinka ne siellä kuusien katveessa kulkiessaan, loivat viimeiset kultaiset kosketuksensa kaikelle sille, mikä maasta on kohoamassa kohti kesäistä kukoistustaan.

Siellä sammalmättäällä istuessaan, vanhan jykevän kuusisto juurella, voi tuntea kuin metsä kannattelisi vahvalla kädellään, tarjoten kulkijalleen keinon rauhoittaa mielensä ja nauttia näkemästään.

Tänä vuonna on ollut vahvasti läsnä tunne siitä, että talvi olisi jäänyt välistä vallan tyystin. Helmikuuta myöten hangettomassa maisemassa kulkien, on ollut mielenkiintoista ajatella, miltä kevät tuntuu talven jälkeen, jota ei koskaan tullut.

Tänään kuitenkin aistin ihanaa kevään tuntua, kulkiessani Maurin kanssa Aulangolla, auringon luodessaan loistettaan jo hyvinkin lämmittävästi. Puissa pienet nuput jo keräävät voimia kurottautuakseen kukoistukseensa kesää kohden - ikivihreiden siinä sivussa saadessa säteistä uudenlaista kirkkautta.

Metsän taika

Jos minun täytyisi jokin sana keksiä kuvaamaan metsää, olisi se taianomaisuus. Siitäkin huolimatta, ettei tämä sana edes riitä kuvaamaan sitä valtavaa, voimaannuttavaa ja täydellistä rauhan tunnetta, mitä metsässä oleminen saa aikaan.

Tänä talvena kun lunta ei ollut käytännössä lainkaan, on metsässä kulkeminen ollut helppoa. Kotiamme ympäröi vanha kuusimetsä, jonka uumeenin astuessani tuntuu, kuin astuisin kokonaan toiseen maailmaan. Sadunomainen kauneus on kaikkialla ympärillä ja sitä suuremmin, mitä lähempää jotain pienen pientäkin tulee katselleeksi. Kuten suuren kiven päällä kasvavaa sammalta:

Tai pieniä jäähelmiä, jotka riippuvat pienistä risuista kiinni pitäen, pienten metsälammikoiden yllä, sammalmättäiden keskellä:

Tai pienen pieniä sieniä, jotka näyttävät niin kovin heiveröisiltä, mutta jotka vahvana puskevat kukoistukseensa, maahan makaavien lehtikerrosten läpi:

Sanonta "sielu lepää" tulee erittäin vahvasti mieleen, kun viettää aikaansa metsässä, täysin omassa rauhassa. Kun vain kuuntelee, katselee, hengittää. Ihan vain, on. 

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Elämäni aikana olen huomannut, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katsettaan kaipuuden kohteessaan kiinni pitäen, saattaa siinä samalla sivuuttaa kuluvan hetken huomaamattaan. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussaan kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen kaiken kiinnostuksensa kiinnitti. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Siintää aatokseni jo suurella lämmöllä kevääseen, kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.

Odotan. Kaipaan. Mutta elän tänään. Juuri tänään.

Hankeen harsottua

Kuinka kaunis onkaan aurinko, kun sen pitkän ajan jälkeen näkee. Kuinka kirkkaana se valaisee ja saa katselijansa silmät siristämään, esittäytyessään sinitaivaan estradilla, viikkojen pilviverhoissa piilottelunsa jälkeen.

Koko marraskuu oli meillä päin täysin pilvinen, poikkeuksena parin ensimmäisen päivän pienet pilkahdukset pilvien lomasta. Musta marraskuu todella näytti kaikkensa, piilottaen valon pilviensä varjoon.

Vaan kuukauden viimeisenä päivänä, aurinko tuli esiin ja koristi kirkkaansinisen taivaan lempeällä valollaan, pumpulinpehmeän lumikerroksen korostaessa kirkasta kauneutta. Kauneus, niin lumoava kauneus. Kurkkukipuisena flunssassakin oli yksinkertaisesti pakko päästä sitä ikuistamaan :)