Tietoisuuden taika

Toisinaan tulee hetkiä, kun matkaa muistoihinsa ja miettii matkaansa. Sitä, mistä joskus lähti tielleen tarpomaan ja millaisten polkujen kautta on kuluvaan hetkeen kulkenut.

Olen käynyt elämässäni läpi raskaan tien traumatisoituneesta ja rikkinäisestä lapsesta siihen, millainen olen tänä päivänä. Se mitä kaikkea elämäni alkutaival sisällään piti, on pitkä tarina, josta riittäisi runoiltavaa kädenpaksuisen kirjan verran. Lopputulema kuitenkin on se, että aikoinaan jo ennen täysi-ikäisyyden kynnykselle kiipeämistäkään, olin vain särkynyt sielu, jonka usko huomiseen oli kuin edessäpäin odottava silta, jonka rauniot savusivat ennen ensimmäistäkään askelta.

Oli aika, kun en uskonut huomiseen.
Oli aika, kun olisin halunnut uskoa huomiseen.
Oli aika, kun päätin oppia uskomaan huomiseen.

Olin erittäin rikkinäinen ihminen, mutta halusin todella, että jonain päivänä olisin eheä. Se vaati vuosikausien terapian, itsensä ja muistojensa kohtaamisen ja sen, että vierellä oli joku, joka tuki matkalla ja auttoi rakentamaan sillan uudelleen.

Matkan varrella opin huomaamattani taidon, josta oli merkittävä apu selviämiseen ja tänä päivänä se on eräänlainen avain onneen - kyky elää hetkessä ja arvostaa kaikkea pienen pientäkin.

Tietoisuus itsestä ja ympäröivästä maailmasta kuluvassa hetkessä on ollut käänteentekevä taito monella tavalla. Elämä ei ole milloinkaan täydellistä, mutta sitä voi tuntea täydellisesti siitä huolimatta. Kuulostaa kenties kliseiseltä tai hentoiseen hattaraan harsotulta, mutta se on kuitenkin yllättävän totta.

Erityisesti kesäaikaan nautin käydä läheisellä järvellä, jonka rannalta käsin katselen, kuinka aurinko laskiessaan, maalaa taivaalle tunnelmaansa. Toisinaan tuntee, kuinka pieni tuulenvire puhaltaa poskeen tai liehauttaa lahjetta, samalla kun lintujen äänet luo melodiaa maisemalle.

On kenties helppo havahtua hetkeen ja kokea onnea auringonlaskun alla, mutta onni hetkestä ei vaadi raameja. Hetki, johon pysähtyä ja täysillä tuntea, elää jatkuvasti.

Joskus se on lähes käsinkosketeltava lämpö sydämessä, kun kuulee lapsen iloisen naurun tai näkee hymynsä kiipeävän katseeseensa. Joskus se on, kun laskee päänsä tyynylle ja käpertyy peiton pehmeyteen tuntien turvaa. Joskus se on illan hiljaisuudessa kuuluva koiran uninen tuhina tai tassunsa vienoinen väpätys.

Nyt se on juuri tämä hetki, yön hiljaisuus, oma rauha ja ajatusten saattaminen sanoiksi. Juuri nyt.

Kesä kotia kasvattaa

Näin kevään kauniissa kukoistuksessa, kesän lähestyessä, tuntee kodin seinien vaivihkaa vetäytyvän kauemmas toisistaan, erkaantuen alati lisääntyvän auringonvalon siivittämänä, hiljalleen hiipien kohti tontin rajoja. Lopulta, tontin rajat saavutettuaan, liimauvat täydellisesti takaisin yhteen, koko pihan pehmeästi sisälleen sulkien, kasvattaen kodin kesään.

Kesällä koko piha tuntuu kodilta. Suurelta avaralta kesäkodilta. jossa voi nähdä erilaisten kasvien valtaavan yhä kunnioitettavampaa korkeutta, havaita kotiin muuttaneen toinen toistaan erilaisempia kesäasukkeja perhosten, sammakoiden ja kimalaisten muodossa.

Piha muuntautuu keittiöksi, leikkipaikaksi, olohuoneeksi. Aurinkoisina päivinä paikkansa sen loisteessa ottavat niin kanit ahkerasti nousevia ruohonkorsia rouskuttaen, kuin lämmössä luita narskuttavat koiratkin.

Luonto on aina ollut äärettömän tärkeä osa elämääni ja olen vuosien saatossa havainnut, että sen merkitys muuttuu kokoajan suuremmaksi, mitä vanhemmaksi tulee. Sen läheisyys on kuin ilma jota hengitän.

Onkin aivan sanoinkuvailemattoman ihanaa ne hetket, kun pihalla ollessaan kuulee erilaisten lintujen laulavan metsässä, tai näkee pikkulintujen tekevän tontille pesää, myöhemmin kantaen sinne ruokaa kuoriutuneille poikasilleen. Huomaa isompien ja pienempien sammakoiden loikkivan pihamaalla ja laskeneen kutua altaisiin.

Kaunis, kukoistava kesäkoti.

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Elämäni aikana olen huomannut, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katsettaan kaipuuden kohteessaan kiinni pitäen, saattaa siinä samalla sivuuttaa kuluvan hetken huomaamattaan. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussaan kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen kaiken kiinnostuksensa kiinnitti. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Siintää aatokseni jo suurella lämmöllä kevääseen, kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.

Odotan. Kaipaan. Mutta elän tänään. Juuri tänään.

Elämä hetkissä ja haaveissa

Aina toisinaan mietin sitä, kuinka pienistä asioista aito elämänilo loppuen lopuksi koostuu. Erityisesti viimeisimpien vuosien aikana olen sisäistänyt tämän toden teolla - hetkessä elämisen taidon ja kuinka aito onni siitä syntyy. Elämä ei ole "sitten kun", vaan elämä on tässä. Onni ei ole "sitten kun", onni on nyt, kun sen vain löytää - itsestään. Onnen löytäminen itsestään voi kuulostaa äkkiseltään joltain valmiiksi pureksitulta ja tyhjältä kliseeltä, mutta itse allekirjoitan sen paikkansapitävyyden.

Se, että elää tässä hetkessä ja arvostaa sitä, ei poissulje haaveita ja toiveita tulevasta. Haaveet ovat elämässä kantava voima, joissa voi aina halutessaan vierailla ja valita taipaleellaan polkuja, jotka vievät kenties aina hieman lähemmäs niitä. Mielestäni avainasemassa kuitenkin onkin se, kummassa loppuen lopuksi voimakkaammin elää: hetkessä vai haaveissaan.

Olen jo usean vuoden ajan kokenut, että tunnen jokaisena kuluvana päivänä onnellisemmaksi kuin koskaan ikinä ennen elämässäni. Syynä ei suinkaan ole se, että kaikki haaveeni olisivat käyneet toteen, olisin saanut kaiken sen mitä haluan saavuttaa tai että asiat soljuisivat kuin sadussa konsanaan. Näin ei suinkaan ole, monessa suhteessa jopa päinvastoin.

Vaan se mikä on merkityksellistä on se, että olen oivaltanut hetkessä elämisen taidon. Elämä tuntuu äärettömän rikastuttavalta, kun huomaa pysähtyvänsä ohikiitäviin hetkiin ja olemalla niissä oikeasti läsnä koko mielellään ja ruumiillaan.

Elämäni ei ole täydellistä, elämäni ei ole vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla tanssahtelua. Koen turhautumista, surua, pettymystä, riittämättömyyttä ja niin paljon muuta. Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisin herkeämätöntä huomiotani kaikkiin vikoihin ja puutteisiin, joille en todellisuudessa voi tässä hetkessä mitään, hyväksyn niiden olemassaolon osana kokonaisuutta ja voin sitten keskittää huomioni asioihin, jotka tuovat iloa ja tyytyväisyyttä.

Mitä enemmän pieniä, mutta sitäkin merkitsevimpiä, asioita etsii, sen paremmin niitä myös ajan kanssa oppii huomaamattaankin havaitsemaan.