Introvertin vapaapäivä

Olen sosiaalinen introvertti, joka etenkin näin kesäaikaan suorastaan herää eloon, nauttien suunnattomasti nähdä ystäviä ja elämän ihmeitä. Sisätiloissa ei juurikaan viihdy, kun ulkona odottaa kaunis maailma, josta haluaa nauttia jokaisella aistillaan. Ystävien seurassa on ihana viettää kasäpäiviä ja näyttää lapselle erilaisia paikkoja. Käydä tutustumassa hänen kanssaan erilaisiin leikkipuistoihin, eläinpihoihin, kesäkahviloihin. Viettää aikaa yhdessä.

Vaikka niin suunnattomasti nautin ystävien seurasta, sosiaaliset kontaktit myös väsyttävät suunnattomasti. Introvertille tämä on hyvin tyypillistä ja kun on vielä erityisherkkä introvertti, nousee väsymys vain entistä voimakkaammin pintaan. Toisaalta, ei tarvitsisi edes sosiaalisia kontakteja, sillä esimerkiksi itselläni pelkät äänet saavat aikaan fyysisen väsymyksen. 

Arkipäivien soljuessa eteenpäin, huomaan aina alkavani enemmässä määrin odottamaan viikonloppua, jolloin koittaa yleensä aika, jolloin saan olla aivan yksin, kun mies on pitkien työpäivien sijasta enemmän kotona jakamassa yhteistä arkea. 

Tänään koitti päivä, jolloin olen aivan yksin. Mies ja tyttö ystävillä kylässä, minä kotona. Vain hiljaisuus ympärilläni - ellei lasketa kaunista lintujen laulua, joka raikaa tontillamme ympäröivästä metsästä.

Ei musiikkia, ei hälinää.

Vain hiljaisuus ja omat ajatukset.

Akut, jotka lataantuvat hiljaa huristen.

Huomenna koittaa jälleen uusi arki, jota tämän päivän yksinolon jälkeen voin odottaa virkeänä. Nähdä sen monet mahdollisuudet, uudet seikkailut.

Tapaan myös arkisin ottaa aikaa itselleni, mikäli se vain on mahdollista. Tämä kuva on ikuistettu muutama päivä sitten, käydessäni Tahvon kanssa kahdestaan ihailemassa auringonlaskua läheisellä järvellä. Katselin sen valloittavia värejä, jotka horisontista ylöspäin kiivetessään, loivat lämmintä sävyä taivaankantta kulkemaan, ja siitä alaspäin loivat loistoaan veteen, jonka laineiden liplatus herätti värit eloon.

Hetki hiljainen, itselleni niin täysinäinen.

Tietoisuuden taika

Toisinaan tulee hetkiä, kun matkaa muistoihinsa ja miettii matkaansa. Sitä, mistä joskus lähti tielleen tarpomaan ja millaisten polkujen kautta on kuluvaan hetkeen kulkenut.

Olen käynyt elämässäni läpi raskaan tien traumatisoituneesta ja rikkinäisestä lapsesta siihen, millainen olen tänä päivänä. Se mitä kaikkea elämäni alkutaival sisällään piti, on pitkä tarina, josta riittäisi runoiltavaa kädenpaksuisen kirjan verran. Lopputulema kuitenkin on se, että aikoinaan jo ennen täysi-ikäisyyden kynnykselle kiipeämistäkään, olin vain särkynyt sielu, jonka usko huomiseen oli kuin edessäpäin odottava silta, jonka rauniot savusivat ennen ensimmäistäkään askelta.

Oli aika, kun en uskonut huomiseen.
Oli aika, kun olisin halunnut uskoa huomiseen.
Oli aika, kun päätin oppia uskomaan huomiseen.

Olin erittäin rikkinäinen ihminen, mutta halusin todella, että jonain päivänä olisin eheä. Se vaati vuosikausien terapian, itsensä ja muistojensa kohtaamisen ja sen, että vierellä oli joku, joka tuki matkalla ja auttoi rakentamaan sillan uudelleen.

Matkan varrella opin huomaamattani taidon, josta oli merkittävä apu selviämiseen ja tänä päivänä se on eräänlainen avain onneen - kyky elää hetkessä ja arvostaa kaikkea pienen pientäkin.

Tietoisuus itsestä ja ympäröivästä maailmasta kuluvassa hetkessä on ollut käänteentekevä taito monella tavalla. Elämä ei ole milloinkaan täydellistä, mutta sitä voi tuntea täydellisesti siitä huolimatta. Kuulostaa kenties kliseiseltä tai hentoiseen hattaraan harsotulta, mutta se on kuitenkin yllättävän totta.

Erityisesti kesäaikaan nautin käydä läheisellä järvellä, jonka rannalta käsin katselen, kuinka aurinko laskiessaan, maalaa taivaalle tunnelmaansa. Toisinaan tuntee, kuinka pieni tuulenvire puhaltaa poskeen tai liehauttaa lahjetta, samalla kun lintujen äänet luo melodiaa maisemalle.

On kenties helppo havahtua hetkeen ja kokea onnea auringonlaskun alla, mutta onni hetkestä ei vaadi raameja. Hetki, johon pysähtyä ja täysillä tuntea, elää jatkuvasti.

Joskus se on lähes käsinkosketeltava lämpö sydämessä, kun kuulee lapsen iloisen naurun tai näkee hymynsä kiipeävän katseeseensa. Joskus se on, kun laskee päänsä tyynylle ja käpertyy peiton pehmeyteen tuntien turvaa. Joskus se on illan hiljaisuudessa kuuluva koiran uninen tuhina tai tassunsa vienoinen väpätys.

Nyt se on juuri tämä hetki, yön hiljaisuus, oma rauha ja ajatusten saattaminen sanoiksi. Juuri nyt.

Hiljalleen horroksestaan hiipivä

 

Reilu vuosi sitten perustin tämän blogin, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin luonut instatilini. Nautin suuresti siitä, kuinka blogiin mahtuu tuomaan tunteitaan ja ajatuksiaan tekstin muotoon huomattavasti paremmin, kuin mitä instagramin merkit antavat myöten.

Sittemmin blogin kirjoitus hiljalleen jäi taka-alalle. Olen kuitenkin tuon tuostakin tullut miettineeksi kuinka kaipaan blogiani, joten tovin tuumailtuani päätin, että sen on aika herätä horroksestaan.

Mikäli blogin nimi tuntuu vieraalta, se ei ole suinkaan ihme - blogin nimi on nimittäin alunperin ollut Korpikuusen Kuningatar, mukaillen instagramin käyttäjänimeäni. Aikani asiaa nyt pyöriteltyäni, päätin kuitenkin muuttaa blogin nimen. Pieni muutoksen tuuli puhaltaa siis näin kevään kunniaksi - sanokaa hei Hetkimajalle!

On muuten ollut ilo huomata, että blogini hiljaiselosta huolimatta, se on Blogit-sivustolla saanut yhä lisää seuraajia. Mikäli olet rekisteröitynyt Blogit-sivustolle, oikeasta laidasta löydät linkin, jonka kautta pääset halutessasi napsauttamaan blogin seurattaviisi 👉

Kesä kotia kasvattaa

Näin kevään kauniissa kukoistuksessa, kesän lähestyessä, tuntee kodin seinien vaivihkaa vetäytyvän kauemmas toisistaan, erkaantuen alati lisääntyvän auringonvalon siivittämänä, hiljalleen hiipien kohti tontin rajoja. Lopulta, tontin rajat saavutettuaan, liimauvat täydellisesti takaisin yhteen, koko pihan pehmeästi sisälleen sulkien, kasvattaen kodin kesään.

Kesällä koko piha tuntuu kodilta. Suurelta avaralta kesäkodilta. jossa voi nähdä erilaisten kasvien valtaavan yhä kunnioitettavampaa korkeutta, havaita kotiin muuttaneen toinen toistaan erilaisempia kesäasukkeja perhosten, sammakoiden ja kimalaisten muodossa.

Piha muuntautuu keittiöksi, leikkipaikaksi, olohuoneeksi. Aurinkoisina päivinä paikkansa sen loisteessa ottavat niin kanit ahkerasti nousevia ruohonkorsia rouskuttaen, kuin lämmössä luita narskuttavat koiratkin.

Luonto on aina ollut äärettömän tärkeä osa elämääni ja olen vuosien saatossa havainnut, että sen merkitys muuttuu kokoajan suuremmaksi, mitä vanhemmaksi tulee. Sen läheisyys on kuin ilma jota hengitän.

Onkin aivan sanoinkuvailemattoman ihanaa ne hetket, kun pihalla ollessaan kuulee erilaisten lintujen laulavan metsässä, tai näkee pikkulintujen tekevän tontille pesää, myöhemmin kantaen sinne ruokaa kuoriutuneille poikasilleen. Huomaa isompien ja pienempien sammakoiden loikkivan pihamaalla ja laskeneen kutua altaisiin.

Kaunis, kukoistava kesäkoti.

Elämänmakuista eläinelämää

Olen aina ollut hyvin eläinrakas, mutta koen sen muuttaneen muotoaan vuosien varrella - vahvempaan suuntaan. Siinä missä lapsena ja nuorena herkästi katsoi eläinrakkauttaan hieman sokeastikin omasta näkökulmastaan, nykyään sitä peilaa yhä enemmän eläinten näkökulmasta.

Siinä missä lapsena oli onnellinen siitä kun oli lemmikki, huomaakin nykyään aina miettivänsä lähtökohtaisesti sitä, onko lemmikki onnellinen ja pyrkii siihen kaikin keinoin - jokaisen lajin omia erityisiä vaatimuksia silmällä pitäen. Kun sitten on mielestään saavuttanut tämän, tuntee kyenneensä tarjoamaan lemmikille hyvät elinolot, tuntee olevasan erittäin onnellisessa asemassa, saadessaan katsella elämästä nauttivien, erilaisten eläinten elämää. Se tunne on jotain aivan ainutlaatuista.

Liian usein lemmikkejä hankitaan hetken mielijohteesta tiloihin joihin ne eivät sovellu - joissa ne sitten saattavat elää koko pienen elämänsä. Eläin herkästi mukautuu siihen koloseen mihin se perheessä on asetettu, eikä niin sanotusti pääse välttämättä koskaan puhkeamaan kukkaansa, siihen elämäniloon, mitä se pursuaisi paremmissa oloissa.

Eläimiä kun perheessä on, on niiden elämänlaadusta toki huolehdittava läpi vuoden, mutta kevät- ja kesäaika on mielestäni kyllä jotain aivan erityisen ihanaa! Kanit pääsivät muuttamaan jo huhtikuun puolella ulkotarhaansa, jossa ne nauttivat niille ominaisesta touhusta: kaivamisesta.

Olemme rakentaneet kanien ulkotarhan niin, että maan alla kulkee verkko, jotta kaivelu on mahdollista ja samalla turvallista, karkaamismahdollisuuden poistamiseksi. Siellä onkin jo tänä keväänä ehditty aloitella monta kuoppaa tonkimaan pupujen toimesta ja sekös ilostuttaa ♥

Kunhan nurmikko lähtee taas kevään edetessä kunnolla kasvamaan ulkotarhan edustalla, tulee päiviä jolloin kanit pääsevät jaloittelemaan (ja herkuttelemaan ruohoa) tarhastaan suoraan suureen aitaukseen nurmelle - valvovan silmän alla, ettei aidan alitse kaivauduta karkuteille... :)

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Elämäni aikana olen huomannut, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katsettaan kaipuuden kohteessaan kiinni pitäen, saattaa siinä samalla sivuuttaa kuluvan hetken huomaamattaan. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussaan kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen kaiken kiinnostuksensa kiinnitti. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Siintää aatokseni jo suurella lämmöllä kevääseen, kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.

Odotan. Kaipaan. Mutta elän tänään. Juuri tänään.

Elämä hetkissä ja haaveissa

Aina toisinaan mietin sitä, kuinka pienistä asioista aito elämänilo loppuen lopuksi koostuu. Erityisesti viimeisimpien vuosien aikana olen sisäistänyt tämän toden teolla - hetkessä elämisen taidon ja kuinka aito onni siitä syntyy. Elämä ei ole "sitten kun", vaan elämä on tässä. Onni ei ole "sitten kun", onni on nyt, kun sen vain löytää - itsestään. Onnen löytäminen itsestään voi kuulostaa äkkiseltään joltain valmiiksi pureksitulta ja tyhjältä kliseeltä, mutta itse allekirjoitan sen paikkansapitävyyden.

Se, että elää tässä hetkessä ja arvostaa sitä, ei poissulje haaveita ja toiveita tulevasta. Haaveet ovat elämässä kantava voima, joissa voi aina halutessaan vierailla ja valita taipaleellaan polkuja, jotka vievät kenties aina hieman lähemmäs niitä. Mielestäni avainasemassa kuitenkin onkin se, kummassa loppuen lopuksi voimakkaammin elää: hetkessä vai haaveissaan.

Olen jo usean vuoden ajan kokenut, että tunnen jokaisena kuluvana päivänä onnellisemmaksi kuin koskaan ikinä ennen elämässäni. Syynä ei suinkaan ole se, että kaikki haaveeni olisivat käyneet toteen, olisin saanut kaiken sen mitä haluan saavuttaa tai että asiat soljuisivat kuin sadussa konsanaan. Näin ei suinkaan ole, monessa suhteessa jopa päinvastoin.

Vaan se mikä on merkityksellistä on se, että olen oivaltanut hetkessä elämisen taidon. Elämä tuntuu äärettömän rikastuttavalta, kun huomaa pysähtyvänsä ohikiitäviin hetkiin ja olemalla niissä oikeasti läsnä koko mielellään ja ruumiillaan.

Elämäni ei ole täydellistä, elämäni ei ole vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla tanssahtelua. Koen turhautumista, surua, pettymystä, riittämättömyyttä ja niin paljon muuta. Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisin herkeämätöntä huomiotani kaikkiin vikoihin ja puutteisiin, joille en todellisuudessa voi tässä hetkessä mitään, hyväksyn niiden olemassaolon osana kokonaisuutta ja voin sitten keskittää huomioni asioihin, jotka tuovat iloa ja tyytyväisyyttä.

Mitä enemmän pieniä, mutta sitäkin merkitsevimpiä, asioita etsii, sen paremmin niitä myös ajan kanssa oppii huomaamattaankin havaitsemaan.