Metsä kulkijaansa kannattelee

Metsällä on hyvinvointiini aivan äärettömän suuri merkitys. Silloin kun olo alkaa tuntumaan kuormittuneelta, huomaan metsän vetävän puoleensa, kuin kultaisena kimmeltävä hunaja Puolen hehtaarin metsän nallekarhua. Introverttinä oman ajan merkitys on äärettömän tärkeä - suorastaan elinehto, jota ilman kuihtuu kasaan kuin nurkkaan nyhjöttämään unohdettu kuihtuva kukkanen.

Eilen illalla katselin ulos ikkunasta, josta näkee suoraan tonttiamme ympäröivään vanhaan kuusimetsään. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo astumassa tontiltamme tuon jykevän kuusikon uumeniin ja siellä sitten kulkiessani keskityin kuuntelemaan ja katselemaan kaikkea sitä kauneutta, mitä vain luonto osaa tarjota.

Istahdin pienelle sammalmättäälle, josta käsin katselin puiden lomasta loistavia auringonsäteitä, jotka vielä lempeästi lämmittivät maisemaa, ennen auringonlaskun mukaan matkaamistaan. Kuinka ne siellä kuusien katveessa kulkiessaan, loivat viimeiset kultaiset kosketuksensa kaikelle sille, mikä maasta on kohoamassa kohti kesäistä kukoistustaan.

Siellä sammalmättäällä istuessaan, vanhan jykevän kuusisto juurella, voi tuntea kuin metsä kannattelisi vahvalla kädellään, tarjoten kulkijalleen keinon rauhoittaa mielensä ja nauttia näkemästään.

Tänä vuonna on ollut vahvasti läsnä tunne siitä, että talvi olisi jäänyt välistä vallan tyystin. Helmikuuta myöten hangettomassa maisemassa kulkien, on ollut mielenkiintoista ajatella, miltä kevät tuntuu talven jälkeen, jota ei koskaan tullut.

Tänään kuitenkin aistin ihanaa kevään tuntua, kulkiessani Maurin kanssa Aulangolla, auringon luodessaan loistettaan jo hyvinkin lämmittävästi. Puissa pienet nuput jo keräävät voimia kurottautuakseen kukoistukseensa kesää kohden - ikivihreiden siinä sivussa saadessa säteistä uudenlaista kirkkautta.

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Elämäni aikana olen huomannut, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katsettaan kaipuuden kohteessaan kiinni pitäen, saattaa siinä samalla sivuuttaa kuluvan hetken huomaamattaan. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussaan kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen kaiken kiinnostuksensa kiinnitti. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Siintää aatokseni jo suurella lämmöllä kevääseen, kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.

Odotan. Kaipaan. Mutta elän tänään. Juuri tänään.